Mimmin lohduton tarina

Kuinka raskasta onkaan aloittaa surullisen tarinan kertominen. Vaikka sanotaan, että kaikella on tarkoituksensa, niin en siihen voi nyt uskoa. Ei ole olemassa mitään tarkoitusta, että pienen, vasta elämäänsä aloittelevan pennun täytyy lähteä ennen aikojaan. Kaikki oli vasta niin alussa, vain 4 kk ehti Mimmi elämää nähdä. Meillä oli monta suunnitelmaa jo mietittynä ja Mimmin harrastuslajikin oli jo ihan selvä, jälkiharrastuksiin oltaisiin keväällä lähdetty. Mutta toisin kävi.

Viikko sitten sunnuntaina kävimme Torniossa pentutreffeillä yhdessä ”sisko-Usvan” kanssa, mukana oli myös Vappu-koira. Kaikki oli hyvin. Pienokaiset leikkivät innokkaana, Vappu toimi hienosti erotuomarina kahdelle painijalle, Mimmille ja Usvalle.

Tiistaina alkoi painajainen. Iltapäivästä Mimmi alkoi oksentelemaan rajusti, oksensi useamman kerran todella pahan näköistä ja -hajuista limaa. Käytiin ulkona ja liikkuminen oli selkeästi Mimmille vaivalloista. Peräpää huojui ja koira oli poissaolevan näköinen. Oireet olivat hyvin paljon myrkytyksen omaiset, joten annoin niihin sopivat homeopaattiset lääkkeet. Mimmi rauhoittui, myös oksentaminen loppui. Ei ulostanut, ei syönyt, joi hyvin vähän. Koska liikkui illalla hyvin, ei enää huojunut ja Mimmi oli hyvin rauhallisen oloinen, päätin seurata tilannetta aamuun.

Aamu alkoi oksentamisella, nyt ulos tuli juotu vesi. Soitin eläinlääkärikeskus Valppaaseen ja saimme ajan nopeasti. Kopioitu potilaskertomuksesta: ”Status: vaisu. Kävelee normaalisti vastaanottohuoneessa, mutta seisoskelee, kuin pysäkillä. Silmät ja korvat siistit, limakalvot vaaleanpunaiset, kuolaiset kta 1,5s. kuivuneen oloinen. Sydänäänet normaalit, syke 130/min. Hengitysäänet ok, hengittelee 20/min. Ei arista vatsan tunnustelua juurikaan, vatsa pehmeä, taka- ja etuvatsalla kiinteämmät massat, ehkä ummetusmassaa? Lämpö normaali, 38,7. Toimenpide: vatsan röntgenkuvat, jossa näkyy luumurskeensekaista ulostemassaa paksusuolessa, vaikuttaisi olevan paksusuolen nousevassa ja transverse-osassa, hieman kaasua ohutsuolen osissa. Ei tukokseen viittaavaa, munuaisten ja maksan varjot normaalit, mahalaukussa pieni määrä kaasua, rakko pieni. Verinäytteissä lievät kuivumismuutokset ( hematokriitti 52, hemoglobiini 191 ). Valkosoluarvot lievästi koholla, tulehdusarvo CRP koholla ( 89 ), natrium lievästi alakanttiin oksentelusta johtuen. Mimmi sai ell mukaan klinikalla oireenmukaista hoitoa: suonensisäistä nesteytystä, pahoinvointi- ja kipulääkitystä, mahansuojalääkkeen, nahanalaista nesteytystä.

Mukaan saatiin pahoinvointilääkettä ( Cerenia ) ja maitohappobakteerivalmistetta ( Canius ). Ne piti aloittaa torstaina. Tulimme Mimmin kanssa kotiin ja koko lauma tietysti tutki Mimmin heti läpikotaansa. Rexi varsinkin, koska on koko ajan ollut Mimmin paras ystävä. Rexi on ottanut Mimmin kuin ”kengurulapseksi”, Mimmillä oli tapana istua Rexin etujalkojen välissä ja tarkkailla ympäristöä. Ja minä kun alkujaan pelkäsin, että rasitan meidän Rexi-papparaista tuomalla laumaan pennun, mutta toisin kävi.

Mimmi oli muutaman tunnin virkeä, mutta sitten tila alkoi heikkenemään. Ei edelleenkään syönyt mitään taikka juonut. Juotatin Mimmiä ruiskulla, jonkin verran sain nestettä sisään, jonka Mimmi jonkin ajan kuluttua oksensi ulos. Hätä oli suuri. Yritimme tehdä suolihuuhtelua Mimmille, mutta ei sieltä paljoa ulos tullut. Kävin illalla hakemassa epätoivon vallassa apteekista myös Levolac:ia, mutten sitä yötä vasten uskaltanut antaa. Pelkäsin tulevaa yötä, mutta luotin niin kovasti ell lausuntoon siitä, ettei tukosta olisi ja ummetus hoituu kyllä. Kuinka tyhmä minä!

Aamulla Mimmi tuli ulos kaapin alta, oli pelokkaan oloinen. Käveli itse ulkona, hitaasti jonkin matkaa, jonka jälkeen meni makaamaan. Olin jo ihan hysteerinen. Annoin Mimmille ell määräämät lääkkeet ja lisäksi Levolac:ia. Sain tiedon, ettei Levolac:ia kannata antaa, koska kuivattaa kuulemin lisää, joka oli tietysti itselle huono uutinen. Epätoivossa pakkojuotatin Mimmiä minkä kerkesin ja mitä vain sisälle sain. Voi kuinka näin Mimmi rukan katseesta, että ”anna mamma minun vain olla”. Lähdettiin apteekkiin ja hain sieltä Nutri-Plus geeliä ja parafiiniöljyä. Toiveissa oli, että geeli olisi antanut Mimmille energiaa. Ei se enää auttanut. Soitin päivystävälle eläinlääkärille, joka otti meidät vastaan Tervolassa. Mimmi ihana käveli ell luo itse ja jaksoi vähän heiluttaa häntääkin.

Tutkimuksissa Mimmin kta oli viivästynyt, lämpöä 40,1. Paino oli tippunut lähes kilon keskiviikosta. Eläinlääkäri yritti saada tukosta ulos toista tuntia muttei se onnistunut. Tukos oli kiven omaista massaa. Annettiin lisää nesteytystä ja pahoinvoinnin estolääkitystä. Mimmin tila heikkeni ja heikkeni. Ultralla katsottiin, että suolessa on vielä liikettä ja todettiin, että Mimmi on hoidettava pikaisesti leikkauksella. Ell soitti Mimmin tiedot valmiiksi Ouluun ja lähdettiin ajamaan kiireisesti kohti Oulua.

Otin Mimmin syliini etupenkille ja silittelin. Pidin etutassusta kiinni ja rukoilin koko matkan. Mimmi ei ollut enää tässä maailmassa. Tunsin sen. Elämä hiipui lopullisesti pois puolessa välissä matkaa, jolloin tunsin, ettei Mimmi enää hengittänyt. Voi rakas Mimmi ja voi Luoja, miksi?

Kävimme kuitenkin ajamassa Oulussa Evidensiassa mutkan, jossa ell totesi sen, minkä jo tiesimmekin, meidän rakas Mimmi oli poissa. Ei ollut enää mitään tehtävissä. Jos jostain olen kiitollinen, olen kiitollinen omalle rakkaalle miehelleni, että oli mukana jakamassa tämän tuskan. Kiitos! Mimmin poismeno kosketti kovasti meitä kumpaakin ja onneksi tätä tuskaa ei ole yksin tarvinnut kantaa. Perheen kanssa sovittu joulupäivällinen muuttui Mimmin hautajaispäivälliseksi. Mimmi haudattiin 25.12 meidän kesäpaikkaan. Mimmin suojaksi laitettiin minun äiti-vainaan viltti, josta Mimmi tykkäsi ja tietysti yksisarvinen, joka oli tärkeä lelu Mimmille.

Rakkaista rakkahin Mimmi, olet aina sydämissämme. Meidän oma pieni vartijatyttö piti aina huolen, että jokainen on sisällä, taikka ulkona. Nauratti aina niin kovasti, kun ulkona olemisen jälkeen Mimmi ohjasi Rexin, Repen ja Martan ulkotarhaan ja katsoi minun silmiin sanoen: ” No niin, nyt ne on kaikki siellä, voit laittaa oven kiinni”. Pieni Mimmi.

Mimmin kanssa vietettiin paljon aikaa yhdessä oppien uutta ja ihan normaalia arkea. Mimmi oli tosi ahne ruualle, joten oppikin nopeasti uutta. Mutta todella usein minulle tuli mieleen Mimmin katseesta, että halusi sanoa: ” Ei sinun mamma tarvitse tätä kertoa, osaan jo”. Mimmi oli pikkuvanha, jos voi koirasta niin sanoa. Todella vanhan oloinen sielu. Joskus tuntui, että oli vanhin kaikista. Toki omasi myös pienen pennun elkeitä, roikkui Repen hännässä niin ahkerasti, ettei siinä juuri karvoja ole jäljellä.

Odotin oikeaa hetkeä ja pennun hankkimista kauan. Omia kasvatteja ei ole ollut reiluun kolmeen vuoteen ja pennun ikävä on ollut suuri. Mimmi oli kovin odotettu pentu ja minusta on monesti tuntunut, että minä tarvitsen tätä koiraa enemmän kuin Mimmi minua.

Uskon, että juuri nytkin. Kyynelille ei tule loppua, anteeksi Mimmi rakas!

You may also like